Mikään ei muutu jos mitään ei muuta.

Kun sinä muutut, maailma ympärilläsi muuttuu.

Mulla on ollu kiireinen vuosi niinkuin yleensä. Nyt on ehkä jo oppittu jotain. Joka syksy on ollu se tuttu loppuunpalaminen, se ei ikinä ole kestänyt kauaa, ja yleensä oon lähtenyt reissuun sykyllä tai viimeistään talvella. Pakoon arkea ja kiirettä. ( Nyt ei tarvi paeta mitään, luon kiireeni itse, ja voin myös luoda kiireettömyyden. ) Lataamaan akkuja, kuitenkin oon aina vastannut sähköposteihin ja viesteihin. Kun en vain osaa olla vastaamatta. Tänä syksynä tuli sellainen pakkopysähdys. Heräsin eräänä aamuna syyskuun lopulla sellaiseen niskajumiin, se oli tavallista pahempi. Mutta onhan nuita ollut vuosien varrella.

Ne on yleensä ohimeneviä. Tämä ei ollut. Seuraavana päivänä vasen käsi oli puutunut ja kipeä. Kipu yltyi todella kovaksi, niinkin kovaksi etten nukkunut seuraavaan kolmeen yöhön. Valvoin kipuni kanssa ja söin voimakkaita kipulääkkeitä. Ne ei kuitenkaan auttaneet joten mulla heräs sellanen seitinohut huoli. Kolmen valvotun yön jälkeen ja muutaman puhelun jälkeen empoon menin sunnuntaina töitten jälkeen ensiapuun jossa sattu mun onneks oleen rauhallista. Lääkäri teki vasemman käden kans vähän testejä ja kaikki mun oireet viittas kaularankaan. Pääsin heti sunnuntaina osastolle. Se oli jotenkin epätodellinen tilanne, en muista mitään viimeisistä tunneista töistä, en muista kassanalaskusta mitään enkä sitä että laitoinko hälytykset päälle. Mulla ei ollut mitään mukana ensiavussa.

Lähdin vain käymään kun olin tosi väsynyt ja jotenkin epätoivoinen kipujeni kanssa jotka ei missään vaiheessa hellittäneet. Puhelin ja avaimet ja röökit. Mulle tuotiin iso pussi, omat vaatteet sinne ja sairaalavaatteet päälle. Laitoin miehelleni viestiä että lähdin ensiapuun ja että oon osastolla. En viitsinyt herättää kun toinen nukkui ja piti aikaisin ylös. Sain kipulääkettä ja sängyn. Huone 1. Kipulääkkeet tehos aina kolmeks tunniks, soitin kelloa ja sain välillä kipupiikin. Sama kolmen-neljän tunnin show jatkui keskiviikkoon asti. Sillon tapasin kipukonsultin. Tiistaina mut kuvattiin ja kaularangassa todetiin prolapsi, eli pullistuma joka oli leikattava. Olin niin väsynyt ja itkuinen kokoajan. Mulla kävi onneks paljon vieraita piristämässä. Sain tietää että minut luultavasti torstaina leikattaisiin. Keskiviikkona sain jo lyricaa. (Perifeerinen ja sentraalinen neuropaattinen kipu: Lyrica-valmisteella hoidetaan hermovaurion aiheuttamaa pitkäaikaista kipua. (neuropaattista kipua)

Olin sekava mutta kivuton. Sain kirurgian polilla ihan huippua hoitoa koko ajan. Kipu pysyi hallinnassa. Leikkaus meni hyvin ja perjantaina pääsin kotiin. Siitä on nyt 18 päivää. Sairaslomaa on vielä 3 viikkoa jäljellä ja pään ääriliikkeitä on vältettävä vielä hetken. Joulukuun alkuun asti. Niska on jäykkä, teen kevyitä jumppaliikkeitä ja pysyn positiivisena. Kameraan en oo koskenut kertaakaan ja peruin heti kaikki työt kun kuulin leikkauksesta. Se harmitti. Mutta näille ei voi mitään. Elämä koulii silloin kun vähiten odotat. Tämä kaikki tapahtui ihmeelliseen saumaan. Mulla on kotona vesivahinkoremontti parhaillaan meneillään ( kilpikonnat!!! ) ja sattumoisin asun mieheni luona sen ajan. Remontti on varmaan tän kuukauden aikana valmis. Jos ois pakko valita ajankohta niin oisin valinnu just tän ajankohdan, ehkä ehdin toipua niin että kun olkkari on valmis niin pystyn touhuamaan.

Palatakseni kiireeseen ja stressiin, sen jälkeen kun jätin alkoholin kokonaan ( 28 kk viimeisestä humalasta ) niin stressi taso on ollut alhaisin ikinä.

Tuostakin aiheesta voisin kirjoittaa loputtoman paljon. Miten elämä on muuttunut tuon päätöksen myötä. Ja mitkä asiat muuttuu. Mulla päällimmäinen tunne on mielenrauha. Nukun todella hyvin, oon rauhallisempi, voin paremmin. Toisaalta sitä erakoituu, haluaa olla paljon itsekseen, en siedä humalaisia ihmisiä kovinkaan hyvin, en todellakaan mene enään baariin. Selvinpäin baareilu on yksi ahdistavimpia asioita joita tiedän.

En ole muuttunut. Minä vain löysin itseni.

Suhtaudun kaikkiin töihin rauhallisesti ja en todellakaan vastaa heti viesteihin. Olen opetellut nauttimaan arjesta ja vapaasta, opetellut olemaan ja hengittämään rauhallisesti, tuijottamaan merta. Rakastamaan itseäni. Minulla on elämässäni ihminen joka pelkällä olemuksellaan saa mut onnelliseksi. Saa mut hymyilemään joka päivä. Nytkin, vaikka tässä on melkoinen kaaos menossa. Oon myös löytänyt itseni jotenkin uudelleen, oppinut hyväksymään tän mun sairasteluni ja rajoittuneisuuteni. Menoa hidastaa hieman molempien polvien kulumat, selästä repesi toissavuonna välilevy ja siitä on toivuttu pitkään. En voi enään tehdä asioita joita haluaisin, jos rasitan kroppaa liikaa se kipeytyy, se on loputon matka. Oppia rasittamaan kroppaa niin ettei se kostaudu. Oon enemmän keskittynyt mielenhallintaan ja hyvien asioiden etsimiseen, ja mä löydän niitä joka päivä. Se ei aina oo helppoa. Mutta voin kertoa, rakkaus tekee todellakin ihmeitä. On niin paljon asioita elämässä josta iloita.

Tänään tämä mun kotikatuni sai pysähtymään, nuo värit, tuo vanha vaahtera ja tuo rakas talo. Olen onnekas kun mulla on vuorkaisäntä joka antaa mun toteuttaa sisustusvisioitani. Värikästä tapettia ja sitä rataa. Niin ja kotini alkuperäinen puulattia entisöidään, se proggis alkaa itseasiassa tällä viikolla. Siitä tulee ihan huikee.

Kipu riisuu kaiken. Ei ole muuta kuin kipu, kivunhallinta ja kivun tunnustelua silloin kun on kipeä. Arpi kaulaan jäi muistuttamaan.

Olen todella laiska bloggaaja, oon enemmän aktiivinen facessa. Mulle tulee aina välillä sanomista tästä laiskuudestani ja ajattelin nyt julkaista kuvapläjäyksen. Teen edelleen hääkuvauksia, kuvaan lapsia, perheitä, valmistujaiskuvia, ihan mitä nyt keksiikään. Tässä viikonloppuna keksin elvyttää meidän creepykuvaustiimimme parin vuoden tauon jälkeen. Vähän vastapainoa. Sitä todellakin tarvii.