Patient nr 9.

Kaikilla meillä on pelkoja. Se millon ja miten uskaltaa kohdata omat pelkonsa on mulle itselleni ollut pitkä prosessi. Oon aina pelännyt pimeää.

Muistan kun lapsena pelkäsin kuun luomia varjoja huoneessani, viherkasveista tuli tuijottavia mörköjä ja sängyn alla oli takuuvarma beast murisemassa. Mulla on aina ollu hurjan vilkas mielikuvitus. Ja viimeaikoina kun ympärillä on tapahtunut paljon isoja ja kurjiakin muutoksia, olen tajunnut voivani terapoida itseäni kuvilla ja kohdata niitä pelkoja. Oon aina rakastanut kauhuleffoja ja olen todella perehtynyt näihin creepykuviin.

Ei tarvinnu kauan miettiä kenet pyytäisin malliksi tähän mun therapysessioon. En osaa selittää tätä. Se on juttu jonka mun täytyy tehdä. Onni on crew ympärillä joka osallistuu mun juttuihin ja ei hätkähdä mun ideoita. Tämäkin saa jo jatkoa. Se oli heti selvää.

Kuvien oli tarkoitus olla pelottavia ja synkkiä. Niiden pitää herättää hirveitä mielikuvia. Meillä oli aivan järjettömän hauskaa. Jossain vaiheessa olin niin sisällä poltergeist 1 leffassa että leikin Tanginaa, ( Zelda Rubinstein )

” – Tell Carol-Anne not to go into the light, there are some dark forces in the light, tell her not to go into the light ”

Her shabby hair, touched her face, while she walked trough the dark, searching for some light in a world of terrifying darkness and fear, she heard the powers of misery calling for her, she walked towards them, feeling calm, no pain, no sadness, just awarnes of letting her soul go, someplace never to be found, never to be heard, to a place where lost souls scream trough the night knowing there will never be no salvation.

Jotain aivan käsittämättömän mahtava on se millä eläytymisellä ja draivilla tämä toteutettiin hämärällä ullakolla, Heta on eläytymiskykyisin tuntemani ihminen tällä maapallolla. Hetan pitäis olla näyttelijä maailmalla. Oikeesti.

You rock girl.