Tadaa you lovely blogreaders of mine !

Wiikendi on lopuillaan ja tiivis kuvausviikko on mennyttä, pakkasten luvattiin lauhtuvan. Mua ei tosin haittaa pakkaset, parasta A-laatu kuvauskeliä. Sillä kuka on niin hullu että lähtee ulos kuvaamaan vaikka on -27 viima, jäätävä ja niin pureva pakkanen että sormet jäätyy hetkessä. Minä. Kuka raahaa juuri ennenkuin aurinko laskee kauheella kiireellä laajalahden lintutorniin 8 kg painavan kameralaukun, jalustan, ja itsensä lintutorniin isän vanhoissa ylisuurissa haalreissa vain jotta ehkä sais hienoja kuvia laskevasta auringosta vaikka tietää että kun otta hanskat pois hetkeks, kädet on jo niin jäässä että mistään ei tahdo tulla mitään.

MINÄ.

Ja luultavasti miljoonat muuta himokuvaajat. Rakastan talvea. Rakastan talven valoa, ja varsinkin sitä  valoa kun on paukkupakkanen. Ammulla, yöllä. Päivällä ja illalla. Aina kun on aikaa minä olen pihalla. Se on pukeutumis-issue. Minä sain rakkaalta isältäni haalarit. Oranssit. Tosi isot ja todella lämpimät. Ei oo tarvinnu palella. Nahkakinttaat ja karvalakki niin nouhätä. Haalareiden alle mahtuu toppahousut, monta paitaa ja takkia eikä yhtään haittaa vaikka on michelin-olo. Enemmän mua haittaa se kun on kylmä eikä voi keskittyä siihen mitä tekee. Nyt on ollut ihan mielettömän kauniita päiviä, sunrise, sun going down, kimaltelevaa hankea, tähtitaivasta ja kuuta. Olen mennellä viikolla melkeinpä joka päivä ollut jossainpäin kuvaamassa.

Ps. Ei ole vuodenaikaa jota en rakastaisi xD

Takapihalla menee pyörätie, sen varressa on isoa vanhaa kuusta. Koivuja.

 Yks ilta päätin ottaa wanhan-ajan kohinakuvia. ISO oli niin isoo kuin vain saa, 25600 tais olla joissakin kuvissa. 5o millisellä 1.8 valovoimalla tuli ihan jees kuvia. Vähän jotain muuta kuin perussettiä. Tämä on hulluutta, tiedän. Se vaatii ystäviltä ja elämänkumppanilta hermoja. Se on aika yksinäistä, minulla on onneksi monta rakasta ystävää, joista yksi verydear ystävä joka on innostunut kuvaamisesta, Ulrika. Hänen kanssaan tehdään paljon IHANIA  ja HAUSKOJA retkiä yhdessä. On tärkeää että on joku kenen kanssa lähteä silloin kun on superinspis eikä halua mennä yksin, eikä halua pyytää ystävää mukaan joka ei kuvaa.

Se ärsyttää toista kun pitää jokavälissä pysähtyä 😉

Tämä on harrastus joka pahimmassa tapauksessa vie kaiken aikasi, kaikki rahasi ja se on niinkuin kaivo joka ei koskaan lopu. Loputon suo. Ääretön taivas. Tähtiä joista et koskaan saa kiinni. Se tähti voi olla Canonin ef 300 / 2.8 L IS USM  tai Canon ef 600 / 4 L IS II USM joka maksaa niin paljon että voit vain haaveilla, tai voittaa lotossa, tai unohtaa autolainan ja pistää kaiken tuon rahan yhteen objektiiviin. Mutta se palkitsee. Se on sanoinkuvaamaton tunne, rush, fiilis, motivaatio, inspiraatio, luovuuskohtaus ja uhrausta. Mutta kun sitä rakastaa kaikki muu menettää merkityksensä. Minun elämäni on tämän myötä muuttunut ratkaisevasti, ja kaikki nuo vuodet ennen tämän harrastukseni löytämistä tunutvat nyt aika tyhjiltä. Mitä tein, missä olin. Mitä ajattelin kun näin oravan, hirven, perhosen. Olen sanoinkuvaamattoman onnellinen, ja koen olevani onnekas kun tämä kolahti minuun näin niinkuin se on kolahtanut.