In the middle of nowhere.

When I started my adventure in photography, I was suddenly introduced to the world around me.

I can’t believe I have been so blind for too many years.

Löysin taikametsän tuttavani Laurin avulla. * jos Lauri luet tätä niin olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen *

Hän vinkkas mulle tästä paikasta Alavetelissä.

Enempää en paljasta, se on koskematonta vanhaa metsää, siellä ei olla sahalla käyty noin 70 vuoteen. En tiedä aivan tarkkaan. Siellä oli aivan sanoinkuvaamattoman kaunista, rauhallista ja hiljaista.

Vihreää, sammaloituneita kiviä joessa, saniaisia, mielettömiä vanhoja haapoja ja kuusia, kaatuneita, kuolleita mutta niin täynnä elämää, tuo oli sellainen paikka johon varmasti palaan. Mitä kauemmin sielä oli, sitä enemmän löytyi kuvattavaa. Unohdin ulkoilutakin ja housut jotka lopulta olivat läpimärät ja likaset kun makasin maassa ja tutkin pienen hämähäkin liikettä, valoa oli tosin niin vähän että edes 2.8 aukolla ei saannu kelpo kuvia ilman valtavia ISO lukemia joka isoimmillaan oli 25600.

Kuvissa on valtavsti kohinaa, mutta se haittaa. Salama ei tuu kuuloonkaan kun kuvaa fiiliskuvaa metsästä. Ja varsinkin tällainen oikea peikkometsä. Puut narisivat tuulessa, ne olivat kaatuneet päällekkäin ja tuuli humisi. Todella unohtumaton paikka. Siinä kun makoilin maassa ja tutkin pieniä juttuja huomasin piikkilangan, vanha ja ruostunut, jäänne entisaikojen aitauksesta, ehkä sielä on pidetty lehmiä.

Who knows.

Ajattelin viedä mun oman ihanan rakkaan kuvauscrewn sinne piknikille.

My dear friends <3

Uskon että hekin rakastuvat tuohon metsään niinkuin minä rakastuin ensi-silmäyksellä.